”Oispa jo aamu, että pääsis töihin.”
Tällaista hourailua poikaystäväni on saanut kuunnella sen jälkeen, kun aloitin työharjoittelun toimittajana kaksi viikkoa sitten.
En ole ikinä viihtynyt missään työssä näin hyvin. Kahden viikon aikana olen saanut kirjoittaa esimerkiksi ihonhoidosta, Bermudan kolmion mysteeristä, kotihoidosta, musiikkitoimittajan näkemyksistä, borrelioosista ja Afrikassa puhveleita metsästävästä suomalaismiehestä.
Siis aika lailla kaikesta mahdollisesta. Ja työ on vasta aluillaan.
Ensin en ihan ymmärtänyt itseäni. Mikä on tämä outo tunne, joka saa katselemaan aamujunassa ikkunasta ulos pirtein silmin? (Unohdetaan se ensimmäinen aamu, jolloin vatsassa kiersi ja tunsin olevani menossa mestattavaksi.) Mitä ihmettä tarkoittaa se, että työpaikan ovista on kiva astua sisään? Kuinka kieroutunutta on, että unohdan vilkuilla kelloa maanisesti viiden minuutin välein ja laskea sekunteja lounas- ja kahvitaukoon? Ja vielä kyseenalaisempaa: mikä yliluonnollinen voima saa (huom, vain melkein) unohtamaan ne lounas- ja kahvitauot ja sen sijaan paukuttamaan näppäimistöä transsin rajoilla kipinät singoten?
Syvällisen itsetutkiskelun jälkeen saavutin suuremman tietoisuuden. Herranjumala. Tältä tuntuu, kun pitää työstään.
Onko sellainen edes laillista? Tai pitäisikö siitä ainakin verottaa enemmän?
Isäni mielestä se ei ole ainakaan luonnollista: töissä ei pidä olla kivaa, ja jos kaikesta huolimatta on, vika on joko työssä tai työntekijässä.
Ehkä minäkin vielä palaudun tästä mielenhäiriöstä, kun deadlinet paukkuvat päällekkäin, haastateltavat lyövät luuria korvaan ja taivas oksentaa loskaa naamaan pimeänä talviaamuna.
Nyt kuitenkin nautin siitä, että tunnen olevani oikealla alalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti