Eilen kiinnosti

Koska avauduin jo ruokavammaisuudestani, ajattelin paljastaa toisenkin häiriöni.

Harrastusvamma. Se on sitä, kun aloittaa innoissaan jonkin uuden harrastuksen, ja sitten lopettaa sen kesken. Alla pari esimerkkiä.

Eletään 1990-luvun alkua. Disneyn prinsessoista inspiraationsa ammentava pikku-Piia kipittää innoissaan ensimmäiselle balettitunnilleen. Olen tietysti jo ehtinyt kuvitella itseni vaaleanpunaiseen tyllihameeseen taivuttelemaan siroa plié'tä kypsässä viiden vuoden iässä.

Tunti on petos. Siellä ei tanssita yhtään oikeaa balettia, vaan juoksennellaan päättömästi piirissä erilaisia eläimiä esittäen. Ihan kuin jotkin viisivuotiaat. Lapsellista. Ilmoitan äidilleni, etten jatka näin typerää harrastusta. Suurin syy on tietysti se, etten saanutkaan pukeutua pinkkiin tylliin.

Vuosi noin 2004. Olen lukenut liikaa Sweet Valley High-kirjoja ja päättänyt aloittaa cheerleadingin. Jaksan aerobicata mukana vuoden verran. Lopetan, koska pygminä joudun aina riepoteltavaksi pyramidin huipulle ja kärsin sen takia ikävistä pelkotiloista. Ja siksi, että vilkuilen pumpatessa vähän liikaa kelloa.

Olen harrastanut myös muun muassa koiran ulkoilutusta (onko normaalia kultaisillenoutajille jäädä aina makaamaan keskelle suojatietä?), steppiä (saan edelleen kylmät väreet Riverdancesta), itämaista tanssia (koulun liikuntasali ei ihan vastannut intialaista basaaria) ja erinäisiä muita jumppia. Mikään ei ole kestänyt paria vuotta pidempään. Poikkeuksena partiourani, jota jatkoin herran pelosta eli vanhempien pakotuksesta runsaat viisi vuotta.

Innostun ja tylsistyn lähes yhtä nopeasti. Mielenkiintoni siihen sun tähän johtaa harvoin mihinkään syvempään.

Mutta hei, tämähän tekee minusta oivan toimittajan – olen nimittäin kuullut, että journalistit ovat tyypillisesti kiinnostuneita vähän kaikesta, mutta eivät mistään kauhean syvällisesti. Kun juttu on kirjoitettu, sen voi unohtaa.

Sattuipa sopivasti. Piste.