X–Y = toimittaja

Olen kehitellyt havainnointiin ja itse-evaluointiin perustuvaa ihanteellisen toimittajaopiskelijan prototyyppiä.

Katu-uskottava toimittajaopiskelija

- säilöö kirjahyllyssään Dostojevskia ja García Márquezia

- siemailee sivistyneesti viiniä punavuorelaisessa loungessa

- mainitsee aina sopivissa yhteyksissä suosikkilehdikseen ainakin Imagen, Suomen Kuvalehden ja Kulttuurivihkot

- kasvattaa verkostoa kirjoittamalla lehtiin

- poimii päälleen älykköimagoon sopivat muotivirtaukset, kuten paksusankaiset ja ylisuuret silmälasit

- asustaa itsensä myös järjestelmäkameralla puolimetrisine putkineen

Nolo toimittajaopiskelija

- ei omista kirjahyllyä

- lipittää siideriä keravalaisessa yökerhossa Kaija Koon Tinakenkätytön tahtiin

- lukee Cosmoa

- kasvattaa juuria ruokamarketin kassalinjastoon

- on viimeksi osunut muodin harjaan leveälahkeisilla housuilla ja napapaidalla 1990-luvun lopussa
- ilmaisee itseään visuaalisesti pinkillä digipokkarilla 

- kehittelee toimittajaopiskelijan prototyyppiä

Elämä ei olisi yhtään hauskaa, jos välillä ei saisi olla mustavalkoinen. Silloinhan täytyisi myöntää, että Punavuoressakin tehdään muuta kuin tekotärkeillään hämyisissä kuppiloissa, ja että Keravalta löytyy napanöyhtää syvällisempiä elämänmuotoja. Jopa maata järisyttäviä.

Ei, kyllä ihmisten luokittelu on paljon kivempaa. 

Jatkan täydellisen prototyypin hiomista.

Sillä on nimi!

Minun oli ihan pakko näyttää tämä teillekin. Kirjoitin ruokavammaisuudestani 12. helmikuuta. Yllä oleva tietoisku on julkaistu MeNaisissa samalla viikolla.

Jos nyt unohdetaan se, että aivoni on selvästi viritetty samalle taajuudelle naistenlehtien kanssa, niin onpa helpottavaa saada vaivalleen diagnoosi! Olen siis ilmiselvästi ruokaneofoobikko. Tämän pätevän lääketieteellisen itsearvioinnin jälkeen voinkin tyytyä nostamaan kädet ilmaan ja pahoittelemaan ”hei, tää on mun geeneissä, en mä mahda sille mitään”.

Veikkaan, että poikaystäväni jatkaa silti edelleen sinnikkäästi salaatin ujuttamista lautaselleni.