Purematta en niele

Hei, olen Piia ja olen ruokavammainen.

Vammani ilmenee kykenemättömyytenä maistaa uusia ruokalajeja. Olen ennakkoluuloinen ja nirso. Kieltäydyn ruoasta pelkästään sen ulkomuodon tai hajun perusteella.

En syö esimerkiksi simpukoita, katkarapuja, papuja, lämpimiä herneitä tai porkkanoita, sushia, sieniä, parsaa, kukkakaalia tai vaikka juustoa, muuten kuin hampurilaisen välissä. Olen siis jämähtänyt vauvanruokatasolle.

Jos voisin, söisin loppuikäni vain perunaa. Minusta tulee varmaan maailman onnellisin mummo, kun voin hampaattomana vanhainkodissa nieleskellä pelkkää muussia.

Vammani juontaa kauas. Pienenä piilottelin pahaa ruokaa servetteihin ja heitin ne roskiin. Olen aina istunut pöydässä viimeisenä yrittäen jauhaa sitkeitä lihapaloja, joita en pysty nielemään ilman oksennusreaktiota. Olen kakonut ulos jopa voileipäkinkkuleikkeen.

Koin kerran uskomatonta sielunyhteyttä Janne Katajaan – ja tämä on sitten todellakin ainoa yhteys, jota häneen tunnen – kun juontaja paljasti olevansa ”jauhelihasta pitävä juntti”. Hei, niin minäkin! Vihdoinkin joku, joka ymmärtää. Jannea lainatakseni: ”Lihassa minua häiritsee myös sen rakenne, jota jauhelihassa ei ole, koska se on murskattu.” Aivan.

Nykyisin ronkeliuteni aiheuttaa noloja ongelmia. En esimerkiksi juo sen paremmin kahvia kuin teetäkään – ruokavammaisuuden lisäksi kärsin siis juomavammaisuudesta. Tämä tuottaa häpeää esimerkiksi sukujuhlissa, joissa joudun hakemaan kahvittelujuoman lasten mehupöydän punaisesta kannusta.

Isäni on epäillyt, miten tulevaisuudessa pärjään fiineillä illallisilla (jollain on vähän glamoröösi kuva toimittajan työstä), kun en pysty syömään mitään. Onneksi olen vähän vieraskorea. Juomatottumuksiini on silti tultava muutos: kyllähän kunnon toimittajat juovat kahvia. Yhtä haastattelua tehdessä oli jo pakko joustaa. Kahvikin oli varmaan Presidenttiä.