Kysynpähän vain

Mikä on lyhyt ja vähän yksinkertainen? Jotta olisi selvää, etten puhu itsestäni, lisätään vielä, että sen tekemisestä ei kai kukaan toimittaja kauheasti tykkää (koska minustahan kaikki tietenkin tykkäävät).

Oikea vastaus on gallup.

Kun aloitin nykyisessä koulussani, meidät nakitettiin heti ensimmäiseksi Pasilan asemalle tekemään yhtä tällaista kutkuttavaa kansalaiskyselyä. Aihetta en muista, mutta Pulitzerin kuvat karisivat silmistä aika nopeasti siihen asemalaiturille.

Gallup-vuoro on kuulemma toimituksissakin hartaasti vältelty velvollisuus. Ja velvollisuus se on, sillä jos nakke normaali ei jaksa lukea lehdestä mitään muuta, niin ehkä sentään gallupin.

Jos haluat tietää, mikä siinä on niin kamalaa, mene vaanimaan ihmisiä saalistajan katseella kaduille. Toistele lausetta "hei anteeks hei yks kysymys hei anteeks hei". Katso ja hämmästy, kuinka sinä ja lehtiösi muodostatte eristävän elektromagneettisen kentän parin metrin säteellä muihin ihmisiin. Tunne, kuinka tulet kartetuksi kuin romanikerjäläinen tai minkä vain Pelastakaa maailma ry:n feissari. Yritä sitten saada haaviin jääviltä raukoilta syväluotaavia analyysejä siitä, mikä on kevään merkki ja onko jo heila helluntaiksi?

Torjutuksi tuleminen jäytää. Tein viimeisimmän gallupini pari viikkoa sitten ja muistin taas elävästi, miltä tuntuu olla se vähän hiljainen tyttö, joka ei kuulu luokan kuumimpaan sisäpiiriin.

Kaikkein rasittavinta silti on, että kun vihdoinkin saa kaverin, joka suostuu olee mun kaa ja kertoo ummet ja lammet ja aivan upean tarinan, viimeiseksi hän muistaa mainita: "Mut tota ei sit saa julkasta missään."

Arrrrrr. 

Eräällä kurssilla meille sanottiin, että ketkään järkevät ihmiset eivät vastaa gallupeihin. Entäs ne, jotka niitä tekee?

Lähden

Lukeminen avartaa. Matkailu avartaa.

Jos nuo kliseet pitävät paikkansa, olen vuoden päästä varmaan tosi tilava tyyppi: sain äskettäin tietää, että lähden silloin Thaimaahan vaihtoon.

Koska kunnon toimittaja ottaa kohteesta etukäteen selvää sulautuakseen paikalliseen väestöön ja löytääkseen skuupit, päätin aloittaa thain kielen opettelun jo nyt. Mustan peruukin omistan jo ennestään.

Näitä ilmauksia tulen varmaan tarvitsemaan

- thongsia (ripuli – varaudun tähän jo henkisesti)

- seven-i-leven thii nai? (Seven Eleven missä? – siltä varalta, että bambunversot alkavat tulla korvista ulos)

- baa (baari – helppo muistaa, lausuminen onnistuu vähän ottaneenakin)

- maj khawdaj (en ymmärrä – takuuvarmasti hyödyllinen)

Seuraavia ilmauksia en toivottavasti tule käyttäneeksi

- chuay-duay, plaa tza-laam! (apua, hai!)

- sak-laai (tatuointi – kerronko, kuinka nähtyä on matkustaa ”etsimään itseään” ja sitten hakkauttaa joku tosi omaperäinen tribaali tai heimokirjoitus olkavarteensa todistukseksi suuresta seikkailusta. Päiväkirjatkin on keksitty.)

- njuu-jong-aang (kuningaskobra – pidän matelijoista vain ongenkoukussa)

- kaang-keeng sa-kii (hiihtohousut – ihan vaan piikiksi Suomeen jääville)

 Olo on tällä hetkellä aika dii-dzai. Onnellinen.

Flow*

* "Tila, jossa ihmisen tietoisuuteen saapuva informaatio on tasapainossa itsen tavoitteiden kanssa. Ihminen paneutuu koko kapasiteetillaan keskittyneesti tavoitteelliseen toimintaan sulkien kaiken muun tietoisuudestaan. Optimaalinen flow-kokemus syntyy, kun ihmisen taidot vastaavat käsillä olevaa haastetta ja hän on kiinnostuneesti paneutunut ko. aktiviteettiin. Psykologi Mihaly Csikszentmihalyi on tutkimuksissaan todennut ihmisten olevan onnellisimmillaan juuri tällaisina hetkinä elämässään."

Minuun on iskenyt hillitön luomisvimma. Se on aika kamalaa.

Seuraava keskustelu käytiin eräänä yönä noin kello 02.30.

Minä: ”Oot sä hereillä?”

Poikaystävä: ”Mmm.”

Minä: ”Huomenna, kun kysyn, mitä mun piti muistaa, niin muista sanat 'epätoimittaja' ja 'ruokavammainen'.”

Poikaystävä: ...

Minä: ”Okei? Muistatko?”

Poikaystävä: ”Mmm.”

Minä: ”No mitkä ne sanat oli?”

Poikaystävä: ”Mmm.”

Aika rasittavaa. Hypin sängystä ylös tasaisin väliajoin kirjoittamaan muistiin juttuideoita, ihan vain tätä blogia varten. Aina en pääse tokkurassa kirjoituspöydälle asti, vaan raapustan pimeässä avainsanoja ylös pieneen paperiin yöpöydällä. Aamulla yritän saada selvää päällekkäisistä harakanvarpaista.

Normaalistihan inspiraatio on toimittajan ammatissa ihan yliarvostettua. Jutut kirjoitetaan tarkkojen ohjeiden, konseptien ja merkkimäärien mukaan. Blogin kirjoittaminen sen sijaan humalluttaa vähän kuin illan ensimmäinen siideri: hartiat rentoutuvat ja alkaa hymyilyttää. (Toivottavasti en etene övereihin ja itseni nolaamiseen.)

                                                                                                                                    Ehkä oudointa on kirjoittaa minä-muodossa. Sitä on niin tottunut olemaan Sveitsi, ja yhtäkkiä voikin ampua vaikka verbaalisia Mainilan laukauksia, omissa nimissään.

Sitä ensimmäistä blogidarraa odotellessa.

Seiskaan vai sossuun

Eräs toimittajaopiskelija sanoi kerran, että jäisi mieluummin työttömäksi kuin menisi Seiskaan töihin.

Vielä useammat ovat ilmaisseet vastahakoisuutensa työllistyä iltapäivälehtiin.

Puuttuvatko minulta nyt jotkin suuret periaatteet? Olenko jotenkin vähemmän hieno epätoimittaja, kun hyppisin ilosta, jos pääsisin iltapäivälehteen töihin. Haluan, että juttujani oikeasti luetaan. Harvoilla toimittajaopiskelijoillakaan on varaa tilata itselleen Hesaria, vaan uutiset ja tieto maailmanmenosta saadaan yli kahden miljoonan muun suomalaisen tapaan juuri iltapäivälehtien nettisivuilta. Silti uskon, että me ja tämä noin puolta Suomen kansaa edustava joukko olemme ihan fiksuja.

Toki tabloidit revittelevät ja sortuvat ajoittain ylilyönteihin, mutta kaikkien lehtien toiminnan takana ovat samat kirjoitetut ja kirjoittamattomat journalistiset säännöt. Julkisen Sanan Neuvostolta tulee langettavia päätöksiä yhtä lailla kevyemmän linjan lehdille kuin HS:llekin.  

Ja vaikken vielä ole Seiskaan hakenut, tienaisin ennemmin rahaa koulutustani vastaavassa työssä kuin sossun tililtä. Seiskassa on luonut uraa esimerkiksi Suosikin ja koko Yhtyneiden Kuvalehtien nykyinen lasten- ja nuortenlehtiryhmän päätoimittaja Ville Kormilainen. Tuntuu hassulta ajatella, että itse sitten olisin sinne jotenkin liian hyvä.

Jos minut vain huolittaisiin.

Purematta en niele

Hei, olen Piia ja olen ruokavammainen.

Vammani ilmenee kykenemättömyytenä maistaa uusia ruokalajeja. Olen ennakkoluuloinen ja nirso. Kieltäydyn ruoasta pelkästään sen ulkomuodon tai hajun perusteella.

En syö esimerkiksi simpukoita, katkarapuja, papuja, lämpimiä herneitä tai porkkanoita, sushia, sieniä, parsaa, kukkakaalia tai vaikka juustoa, muuten kuin hampurilaisen välissä. Olen siis jämähtänyt vauvanruokatasolle.

Jos voisin, söisin loppuikäni vain perunaa. Minusta tulee varmaan maailman onnellisin mummo, kun voin hampaattomana vanhainkodissa nieleskellä pelkkää muussia.

Vammani juontaa kauas. Pienenä piilottelin pahaa ruokaa servetteihin ja heitin ne roskiin. Olen aina istunut pöydässä viimeisenä yrittäen jauhaa sitkeitä lihapaloja, joita en pysty nielemään ilman oksennusreaktiota. Olen kakonut ulos jopa voileipäkinkkuleikkeen.

Koin kerran uskomatonta sielunyhteyttä Janne Katajaan – ja tämä on sitten todellakin ainoa yhteys, jota häneen tunnen – kun juontaja paljasti olevansa ”jauhelihasta pitävä juntti”. Hei, niin minäkin! Vihdoinkin joku, joka ymmärtää. Jannea lainatakseni: ”Lihassa minua häiritsee myös sen rakenne, jota jauhelihassa ei ole, koska se on murskattu.” Aivan.

Nykyisin ronkeliuteni aiheuttaa noloja ongelmia. En esimerkiksi juo sen paremmin kahvia kuin teetäkään – ruokavammaisuuden lisäksi kärsin siis juomavammaisuudesta. Tämä tuottaa häpeää esimerkiksi sukujuhlissa, joissa joudun hakemaan kahvittelujuoman lasten mehupöydän punaisesta kannusta.

Isäni on epäillyt, miten tulevaisuudessa pärjään fiineillä illallisilla (jollain on vähän glamoröösi kuva toimittajan työstä), kun en pysty syömään mitään. Onneksi olen vähän vieraskorea. Juomatottumuksiini on silti tultava muutos: kyllähän kunnon toimittajat juovat kahvia. Yhtä haastattelua tehdessä oli jo pakko joustaa. Kahvikin oli varmaan Presidenttiä.

Isona musta tulee...

Ihmiset reagoivat ihanasti, kun he kuulevat, että opiskelen toimittajaksi.

Silmät laajenevat aavistuksen, otsa kohoaa, suu aukenee ja kuuluu: ”Aijaaaa!” Sellaisella nousevalla intonaatiolla.

Uskon, että reaktio on ihan erilainen, kuin jos kertoisin opiskelevani vaikka tradenomiksi. Eikä minulla ole mitään tradenomeja vastaan.

Olen halunnut pienestä pitäen tähän ammattiin. Ehkä siksi minun on ollut välillä vaikea samastua ihmisiin, jotka eivät tiedä, miksi he haluavat isona. Miten niin ette tiedä? Mistä te tykkäätte? Missä te olette hyviä? Mistä te unelmoitte? Kai teillä on jokin tavoite!

En tietenkään ole tanssinut tänne kuin ruusuilla, vaan pikemminkin polttavilla hiilillä ja jalat rakkuloilla. Alalla on kova kilpailu (enkä muuten jaksa linkittää tähän nyt yhtään nasevaa kolumnia siitä, kuinka monta toimittajaa tarvitaan vaihtamaan sähkölamppu). Se johtaakin välillä kriiseilyyn: miksi koulutan itseäni työttömäksi? Eikö helpommallakin pääsisi? Seuraan kateellisena ystäviäni, jotka valmistuvat sairaanhoitajiksi ja saavat töitä ennen kuin ehtivät tippaa laittamaan.

Mutta jos en olisi toimittaja, en tiedä mitä tekisin. Tästä minä tykkään, tässä minä olen hyvä, tästä minä unelmoin. Joillain unelmat ovat pienempiä, joillain suurempia. Mistä sinä unelmoit?

Lue minut

Olen aina tykännyt kirjoittaa. En ole aina tykännyt näyttää kirjoituksiani muille. Minulle käy hyvin, että ihmiset kuvittelevat minun luovan uuden sukupolven Tuntematonta sotilasta, vaikka todennäköisemmin laadin kauppalistaa. Haluni piilotella tekstejäni on äitynyt joskus aika maaniseksi – äitini vertasi minua kerran Jack Nicholsonin samaa lausetta takovaan roolihenkilöön Hohdossa.

Älä huoli, äiti, en ole tullut hulluksi. Vielä. Vielä. Vielä. Vielä.

Nyt opiskelen toimittajaksi, ja tekstien näyttäminen toisille on vähän niin kuin suositeltavaa. Sitä ehkä jopa toivoo, että joku lukisi omia juttuja. Meillä journalisteilla pitäisi kuulemma olla paljon sanottavaa. __________________________ <--- tuohon joku nokkela lause.

Lupaan yhden asian: yritän ihan hirveästi olla kirjoittamatta VR:stä, nännivibraattoreista, Matti Vanhasesta ja kohta lumen alta paljastuvasta koirankakasta.

Auta armias niitä hiljaisia uutispäiviä.