Jos mikään ei riitä

Kuvittelitko, että Suvi Teräsniskan Jos mikään ei riitä -kappale kertoo ihmissuhteista? Väärin! Se on ilmiselvästi itkuvirsi opinnäytetyöprosessista. Tämän voin sanoa viimeaikoina hankitulla rautaisella perslihastuntumalla.

Jos mikään ei riitä, millä saamme tämän jatkumaan? (No niinpä, millä?! Olen nyt tuijottanut samaa lausetta liian monta tuntia.)

Jos mikään ei riitä, sanat tyhjää jäävät kaikumaan. (...)

Tiedämme mikä merkitsee, kokonaiseksi minut tee. (Miten niin hienot sitaatit eivät vielä tee eheää opinnäytetyötä? ((Ja sitäpaitsi, miten niin "tiedämme mikä merkitsee"? Norman Fairclough kyllä sanoisi, että tuo on on tyypillinen tekstiin sisällytetty implisiittinen alkuoletus, joka olettaa tekstin vastaanottajan jakavan joitakin "terveen järjen" mukaisia alkuoletuksia.)) Niin - alan tässä pikkuhiljaa menettää järkeni.)

Helposti kaikki häviää, jos mikään ei riitä. (Muista varmuuskopioida! Muista varmuuskopioida!)

Jatkan nyt intohimoista suhdettani Microsoft Office Word 2007:n kanssa. 

P.S. Naapurit: se äskeinen huuto ei lähtenyt häkkiinsä suljetusta gorillasta, vaan paperinsa kadottaneesta ja äärimmäisen turhautuneesta ammattikorkeakouluopiskelijasta.

Must on tullu työhullu

”Oispa jo aamu, että pääsis töihin.”

Tällaista hourailua poikaystäväni on saanut kuunnella sen jälkeen, kun aloitin työharjoittelun toimittajana kaksi viikkoa sitten.

En ole ikinä viihtynyt missään työssä näin hyvin. Kahden viikon aikana olen saanut kirjoittaa esimerkiksi ihonhoidosta, Bermudan kolmion mysteeristä, kotihoidosta, musiikkitoimittajan näkemyksistä, borrelioosista ja Afrikassa puhveleita metsästävästä suomalaismiehestä.

Siis aika lailla kaikesta mahdollisesta. Ja työ on vasta aluillaan.

Ensin en ihan ymmärtänyt itseäni. Mikä on tämä outo tunne, joka saa katselemaan aamujunassa ikkunasta ulos pirtein silmin? (Unohdetaan se ensimmäinen aamu, jolloin vatsassa kiersi ja tunsin olevani menossa mestattavaksi.) Mitä ihmettä tarkoittaa se, että työpaikan ovista on kiva astua sisään? Kuinka kieroutunutta on, että unohdan vilkuilla kelloa maanisesti viiden minuutin välein ja laskea sekunteja lounas- ja kahvitaukoon? Ja vielä kyseenalaisempaa: mikä yliluonnollinen voima saa (huom, vain melkein) unohtamaan ne lounas- ja kahvitauot ja sen sijaan paukuttamaan näppäimistöä transsin rajoilla kipinät singoten? 

Syvällisen itsetutkiskelun jälkeen saavutin suuremman tietoisuuden. Herranjumala. Tältä tuntuu, kun pitää työstään. 

Onko sellainen edes laillista? Tai pitäisikö siitä ainakin verottaa enemmän?

Isäni mielestä se ei ole ainakaan luonnollista: töissä ei pidä olla kivaa, ja jos kaikesta huolimatta on, vika on joko työssä tai työntekijässä.

Ehkä minäkin vielä palaudun tästä mielenhäiriöstä, kun deadlinet paukkuvat päällekkäin, haastateltavat lyövät luuria korvaan ja taivas oksentaa loskaa naamaan pimeänä talviaamuna.

Nyt kuitenkin nautin siitä, että tunnen olevani oikealla alalla.

Oppia sana kaikki

Olen opiskellut alan termejä Heikki Kuutin Uudesta mediasanastosta. Sivistän teitäkin muutamilla helmillä. (Suluissa olevat merkinnät ovat omiani.)

afganismi: "Periferisesti kaukaisiin tai muuten yleisölle vieraisiin aiheisiin keskittyvä journalistinen tyyli, joka ei tästä syystä herätä ihmisissä laajaa mielenkiintoa." (Siis kaikki muut kuin Aku Ankka?)

arkirutiinirivitoimittaja: "Ironinen ilmaus toimittajasta, jonka työtehtävät toimituksessa ovat erittäin rutiininomaisia ja listan mukaan toteutettavia (listalainen). Tällaista päivystysluonteista työtä tekevän toimittajan korvaaminen tarvittaessa jollakin toisella on hyvin vaivatonta." (Kuinka mieltäylentävää. Täytyykin muistaa tämä etsiessäni Molista työpaikkoja asiasanan ”arkirutiinirivitoimittaja” kohdalta.)

bittileski: "Tietotekniikka-alalla työskentelevän ja pitkää päivää tekevän henkilön puoliso, joka tuntee itsensä laiminlyödyksi." (Haha. Anteeksi.)

holy shit-juttu: "Juttu, joka herättää yleisössä välittömän, usein kerrottavia asioita paheksuvan reaktion. Journalistit pitävät tällaista reaktiota osoituksena jutun tärkeydestä. Vastaavia juttuja kutsutaan myös martha-jutuiksi (aviomiehen huudahus aamukahvipöydässä vaimolleen: ”Hyvä luoja, Martha, oletko lukenut tämän?”) tai lukemaan ”pakottaviksi” read me –jutuiksi." (Nyt siis kaikki arkirutiinirivitoimittajat tekemään holy shit-pläjäyksiä.)

hotellijournalismi: "Journalistinen toimintamalli, jossa kriisialueella työskentelevät toimittajat linnoittautuvat vahvasti vartioituihin hotelleihin, koska liikkuminen näiden ulkopuolella voi olla hengenvaarallista." (Päteekö tämä myös kotimaiseen festariuutisointiin?)

irish funny papers: "Slanginimitys sanomalehtien kuolinilmoituksille ja muistokirjoituksille." (Olen sanaton. Tai en sittenkään. MIKSI?)

joe-six-pack: "Amerikkalainen keskivertolukija, jota käytetään uutistekstin ymmärrettävyyden mittarina suomalaisen pihtiputaan mummon tavoin." (Mitähän tapahtuisi, jos pihtiputaan mummo ja simo sikspäkki tapaisivat? Syntyisikö ylva yksinkertainen?)

mumbo jumbo: "Slangitermi kiusalliseen haastattelutilanteeseen joutuneen henkilön toimittajille antavista sekavista selityksistä." (Sovellettavissa politiikkaan, opettajiin ja sukukokouksiin.)

silly season: "Vuoden hiljainen uutisjakso, kuten keskikesä, jolloin hyvinkin vähäpätöiset, vähänkin erikoiset aiheet ylittävät uutiskynnyksen." (Keksin jo yhden: ”Siili paistatteli päivää Hölösen kylän maitolaiturilla.”)

sobsister: "naispuolinen toimittaja, joka kirjoittaa ylisentimentaalisia ja lukijoita ”nyyhkyttäviä” human interest-juttuja." (Siskot, meitä sorretaan taas.)

voileipäpoika: "Useimmiten nuori poika, joka kantaa mainosplakaatteja edessään ja takanaan (kantaja muistuttaa kerrosvoileivän höysteitä)." (Okei, tämä hieman tasoitti edellistä nöyryytystä.)

execution at dawn: "Slangitermi usean henkilön ryhmäkuvalle. Rinnakkain seisovat ihmiset aivan kuin ”odottaisivat teloitusta auringon noustessa”." (Mistä se Kuutti näitä keksii?)

Loppuun vielä lista sanoista, joita en edes vaivaudu selittämään. Viljelkää näitä kuitenkin puheeseen aina muutaman virkkeen välein asiayhteydestä riippumatta, niin urakiito on taattu: noodi, omnibus, pseudotapahtuma, simulacrum, subliminaalinen havainto, synekdokee, teknostressi, thumbsucker, ubiikkiyhteiskunta, uusluddiitti, vidiootti, zeitungswissenschaft.

Sobsister/arkirutiinirivitoimittaja kuittaa.

Columba palumbus

Olen suurella itsehillinnällä lupausteni mukaisesti pidättäytynyt jokakeväisestä koirankakkakeskustelusta. Nyt silmieni eteen lävähti kuitenkin sellainen kevään merkki, etten voi olla ottamatta kantaa.

Poikaystäväni parvekkeella pesii Columba palumbus. Aitotumainen eläinkunnan jäsen, pääjaksoltaan selkäjänteinen, alajaksoltaan selkärankainen. Sepelkyyhky. Pariskunta, jonka toinen osapuoli ujosteli kameraa, näyttää noudattavan lajille tyypillistä käytöstä ja pesivän huhtikuun puolivälistä alkaen. Laskettu aika on vapun tienoilla.

Miten tähän pitäisi suhtautua? Kun emme aamulla saaneet unta linnun ääntelyltä, keksimme hauskoja ideoita: voisimme napata munat pesästä ja paistaa pannulla itsellemme kunnon aamiaisen. Tai voisimme napata munat ja maalata niistä pääsiäiskoristeita. Tai, vielä hauskempaa, voisimme sijoittaa omasta jääkaapista napatun kananmunan pesään ja seurata, mitä tapahtuu.

Ennen kuin kukaan kutsuu BirdLife Suomen iskuryhmän paikalle, kerrottakoon, että isäni, innokas lintuharrastaja, on saanut minut suhtautumaan aiheeseen myös vakavasti. Tällainen käytös on kuulemma sepelkyyhkyillä poikkeuksellista ja saattaisi kiinnostaa jopa ornitologeja. Ehkä otankin itse yhteyttä yhdistykseen.

Minua hieman vain huolestuttaa, että poikueita saattaa kuoriutua kesässä kahdesta kolmeen. Se kun on ihmisellekin lajityypillistä käytöstä hakeutua kesäisin parvekkeelle hautomaan – ei munia, vaan ihoaan auringossa. Nähtäväksi jää, pystyvätkö ihmiset ja sepelkyyhkyt elämään rauhallisesti rinnakkain.

Eilen kiinnosti

Koska avauduin jo ruokavammaisuudestani, ajattelin paljastaa toisenkin häiriöni.

Harrastusvamma. Se on sitä, kun aloittaa innoissaan jonkin uuden harrastuksen, ja sitten lopettaa sen kesken. Alla pari esimerkkiä.

Eletään 1990-luvun alkua. Disneyn prinsessoista inspiraationsa ammentava pikku-Piia kipittää innoissaan ensimmäiselle balettitunnilleen. Olen tietysti jo ehtinyt kuvitella itseni vaaleanpunaiseen tyllihameeseen taivuttelemaan siroa plié'tä kypsässä viiden vuoden iässä.

Tunti on petos. Siellä ei tanssita yhtään oikeaa balettia, vaan juoksennellaan päättömästi piirissä erilaisia eläimiä esittäen. Ihan kuin jotkin viisivuotiaat. Lapsellista. Ilmoitan äidilleni, etten jatka näin typerää harrastusta. Suurin syy on tietysti se, etten saanutkaan pukeutua pinkkiin tylliin.

Vuosi noin 2004. Olen lukenut liikaa Sweet Valley High-kirjoja ja päättänyt aloittaa cheerleadingin. Jaksan aerobicata mukana vuoden verran. Lopetan, koska pygminä joudun aina riepoteltavaksi pyramidin huipulle ja kärsin sen takia ikävistä pelkotiloista. Ja siksi, että vilkuilen pumpatessa vähän liikaa kelloa.

Olen harrastanut myös muun muassa koiran ulkoilutusta (onko normaalia kultaisillenoutajille jäädä aina makaamaan keskelle suojatietä?), steppiä (saan edelleen kylmät väreet Riverdancesta), itämaista tanssia (koulun liikuntasali ei ihan vastannut intialaista basaaria) ja erinäisiä muita jumppia. Mikään ei ole kestänyt paria vuotta pidempään. Poikkeuksena partiourani, jota jatkoin herran pelosta eli vanhempien pakotuksesta runsaat viisi vuotta.

Innostun ja tylsistyn lähes yhtä nopeasti. Mielenkiintoni siihen sun tähän johtaa harvoin mihinkään syvempään.

Mutta hei, tämähän tekee minusta oivan toimittajan – olen nimittäin kuullut, että journalistit ovat tyypillisesti kiinnostuneita vähän kaikesta, mutta eivät mistään kauhean syvällisesti. Kun juttu on kirjoitettu, sen voi unohtaa.

Sattuipa sopivasti. Piste.

X–Y = toimittaja

Olen kehitellyt havainnointiin ja itse-evaluointiin perustuvaa ihanteellisen toimittajaopiskelijan prototyyppiä.

Katu-uskottava toimittajaopiskelija

- säilöö kirjahyllyssään Dostojevskia ja García Márquezia

- siemailee sivistyneesti viiniä punavuorelaisessa loungessa

- mainitsee aina sopivissa yhteyksissä suosikkilehdikseen ainakin Imagen, Suomen Kuvalehden ja Kulttuurivihkot

- kasvattaa verkostoa kirjoittamalla lehtiin

- poimii päälleen älykköimagoon sopivat muotivirtaukset, kuten paksusankaiset ja ylisuuret silmälasit

- asustaa itsensä myös järjestelmäkameralla puolimetrisine putkineen

Nolo toimittajaopiskelija

- ei omista kirjahyllyä

- lipittää siideriä keravalaisessa yökerhossa Kaija Koon Tinakenkätytön tahtiin

- lukee Cosmoa

- kasvattaa juuria ruokamarketin kassalinjastoon

- on viimeksi osunut muodin harjaan leveälahkeisilla housuilla ja napapaidalla 1990-luvun lopussa
- ilmaisee itseään visuaalisesti pinkillä digipokkarilla 

- kehittelee toimittajaopiskelijan prototyyppiä

Elämä ei olisi yhtään hauskaa, jos välillä ei saisi olla mustavalkoinen. Silloinhan täytyisi myöntää, että Punavuoressakin tehdään muuta kuin tekotärkeillään hämyisissä kuppiloissa, ja että Keravalta löytyy napanöyhtää syvällisempiä elämänmuotoja. Jopa maata järisyttäviä.

Ei, kyllä ihmisten luokittelu on paljon kivempaa. 

Jatkan täydellisen prototyypin hiomista.